Tartalomjegyzék
A napló közvetlen linkje
http://teveclub.hu/naplo/
|
2006-05-11
Egy szöveg harom nyelven :
Zsuzsi vagyok, 23 eves, Magyarorszag fövarosabol kerultem Finnorszagba. Kisgyerek korom ota vagyom arra hogy repulhessek. Amint lehetösegem nyilt, vitorlazo-repulni jelentkeztem. Nagyon szep volt, de ugy ereztem nem ez az amit kerestem. En szarnyak nelkul szeretnek repulni.
Siugrast a 2002-es Salt Lake City olimpia TV-közvetitese alkalmaval lattam, addig talan nem is hallottam rola. Elsö latasra beleszerettem ebbe a sportba, s ereztem hogy ha addig elek is, nekem ezt ki kell probalnom. Kiderult hogy nem könnyu egyesuletet talalni hazamban. Csak egy regi, hasznalaton kivuli palyarol tudtam Budan, s azt hittem mashol nem is muködik egyesulet, mignem az egyik vilagkupa-közvetitesen a magyar kommentator meg nem emlitette egy fel mondatban, hogy Köszegen van a magyar siugras vegvara. Hosszu kutato munkaba tellett kinyomoznom az edzö elerhetöseget, mire telefonon egyeztethettem vele hogy szeretnek megnezni egy edzest es csatlakoznek hozzajuk ha lehetseges. 5 ora hosszat utaztam Peströl Köszegre, mikor elöször lathattam milyen a siugras elöben. Eletemben elöször silecet csatoltam es elkezdtem csuszkalni a lejtö aljan. Nagyon boldog voltam hogy nem estem el, s igy a következö alkalommal mar egy kicsit fentebbröl csuszhattam le. Az egyetlen problemat az okozta hogy rengeteg idöbe es penzbe kerult lejarni Köszegre, amit az egyetemi tanulmanyaim mellett nem sokaig birtam. Megprobaltam munkat keresni a varosban, hogy az edzesek közeleben lehessek. Sikertelenul.
Ekkor kezdem a kulföldben gondolkozni, hogy bebiszitterkent könnyen kijuthatnek valamelyik nagy siugro-hagyomanyokkal rendelkezö orszagba. Irtam csaladoknak Ausztriaba, Nemetorszagba, Norvegiaba es ide, Finnorszagba, ahonnan egy nagyon kedves csalad visszajelzett hogy jöhetek hozzajuk, s megengedik hogy a munka es a nyelviskola mellett sportolhassak. Az egyetemen beadtam a halasztasi kerelmet es egy het mulva mar Parainenben voltam.
Harom honap elteltevel, iden januarban lettek kedvezöek az idöjarasi viszonyok az edzesre. A lelegzetem is elallt mikor meglattam a gyönyöru sancokat Paimioban. (Otthon csak egy regebbi K30-as sanc volt.) Meg aznap lecet csatolhattam, hogy megnezzek hogy allok meg a labamon. Ket evvel az utolso alkalom utan, nagyon izgultam, hogy rosszul fog menni, de sikerult talpon maradnom. A masodik edzesen a K10-es sanc lejtöjen sielgettem, mikor megkerdeztek szeretnek-e ugrani. Azt hittem csak ugratnak, mert ugy szamitottam, legalabb nehany het mire odaig juthatok. Nem birtam a kivancsisagommal, ami mar evek ota feszitett, hogy milyen lehet siugrani. Emlekszem, a torkomban dobogott a szivem a beulöben, nagyon meredeknek tunt. Rövid ideig tetovaztam, majd ellöktem magam, hogy lesz ami lesz, nagyot nem eshetek. Olyan gyorsan lent voltam, hogy szinte eszre sem vettem, es nem estem el. Ott alltam a lejtö aljan, s ugy ereztem levegöt sem kapok az izgalomtol es a boldogsagtol, hogy ugorhattam. Örömömben folytak a könnyeim. Vegre kiprobalhattam azt, amiröl 4 even keresztul csak almodtam, s a mai napig hihetetlennek tunik hogy megtörtent velem.
My name is Zsuzsi I am 23 years old I came from Hungary capital to Finland. Since my child hood I wanted to fly. And when the opportunity came I applied for sailplaning. It was very nice but I felt this is not the one I was looking for. I would like to fly without wings. I have seen the sky jumping for the first time when the TV was broadcasting on the 2002 Salt Lake City Olympia, I think before I did not even heard about it. I fall in love with this sport for the first sight and I felt as long as I live I have to try it. I discovered that is not easy to find an association in my home Country. I just knew about one ground in Buda, but that was out of use, and I thought that there is no other association until I did hear on one World Cup Broadcast in the TV from Hungarian commentator that the Hungarian ski jump`s border fortress is in Köszeg. It took me a long search until I could find out how could I get in touch with the trainer, when
I could verify on the phone with him if I could come to see a training and if I could join them if it’s possible. I was travelling five hours from Pest to Köszeg when I could see what is the ski jumping like in live. For the first time in my life I could put on a pair of skis and I started to slide down on the bottom of the slope. I was very happy that I did not fall and next time I could slide down from a little higher place. My only problem was, that it took me a long time and lots of money to go down to Koszeg, what I could not stand for long next to my university studies. I tried to find a job in the city, like this I could be closer to the trainings. But without any success. Then I started to think about going abroad as baby sitter, like this I could easily get to a Country where ski jumping is very common. I wrote to families to Austria, Germany, Norway and here to Finland, where one very nice family reply to me that I could come and they would let me to do this
sport next to the work and the language school. I enquired for post pond on the university and in one week I was in Paraien. After three months in this year January the weather was favourable for the training. I have lost my breath when I have seen the beautiful ski jump in Paimio. (at home it was just an older K30th ski jump) On the same day I could put on a pair of skis, the trainers wanted to see me how I get on. After two years after my last lesson in Köszeg, I was very nervous that I cannot make it, but surprisingly I got on well. On my second training I was skiing on the K10th ski jump, when they asked me if I want to jump.
I thought they were just joking, because I estimated that I need few weeks until I get there. I was dying from curiosity, what was stretching me for years, that what does ski jumping like. I remember, my heart was beating in my throat on the top of the hill, it looked very steep. For a short time I was hesitating, but after I pushed my self that come what may, I can’t fell to badly. I was down so quickly that nearly I did not even realise and I did not fall. I was standing on the bottom of the slope and I felt that I can’t get a breath from the excitement and happiness, that I could jump. I had tears in my eyes from the pleasure. Finally I could try that what I was just dreaming about for four years, and until today it seems unbelievable, that it could happened to me.
Nimeni on Zsuzsi, olen 23 vuotta vanha. Tulin Unkarin pääkaupungista Suomeen. Jo lapsesta lähten halusin lentää. Ja kun olin 16 vuotias sain mahdollisuuden päästä lentämään liitokonella. Se oli hienoa, mutta ei sitä mitä minä halusin. Halusin lentää ilman siipia. Olin nähnyt mäkihyppyä ensimmäisen kerran TV:ssa Salt Lake City:n Olympiakisassa. Luulin että en ollut edes kuullut siitä ennen. Rakastuin tähän lajiin ensi silmäyksella. Tiesin että sitä minun täytyy päästä kokeilemaan. Huomasin ettei ole helppoa löytää harjoituspaikkaa kotimaassani. Budassa oli yksi paikka, mutta ei käytössä, ja luulin ettei muuta ole, kunnes kuulin TV:n Maailman Cup lähetyksessä paikasta nimeltään Köszeg. Vei pitkän aikaa saada valmentaja kiinni ja sopia hänen kanssaan mahdollisuudesta osallistua. Matka harjoituksiin vei 5 tuntia, mutta vihdoin näin mäkihyppyä. Sain ensimmaisen kerraan sukset jalkaani ja pääsin laskemaan rinnetta alas. Olin onnellinen etten kaatunut ja toisella kerralla laskin jo korkeammalta. Ongelma oli että matka harjoituksiin vei paljon aika ja rahaa, ja se oli kaikki pois opiskelusta. Yritin löytää kaupungista työtä ollakseni lähempänä harjoituksia, mutta se ei onnistunut. Sitten ajattelin lähteä töihin ulkomaaille, maahan jossa mäkihyppy on tunnetumpaa. Kirjoitin perheille Itavaltaan, Saksaan, Norjaan ja Suomeen, josta löysinkin paikan jossa pystyin työn ja kielikurssin ohella harjoittelemaan.
Otin opinnoista välivuoden ja seuraavaksi olinkin Paraisilla. 3 kuukautta saapumiseni jälkeen, tammikuussa ilmat suosivat harjoittelua. Olin mykistynyt kuin näin Paimion kauniit mäet. Kotonahan oli vain vanha K30 mäki. Heti samana päivänä sain sukset jalkaani ja valmentaja halusi nähdä miten lasken. Olin hermostunut koska edellisesta laskusta oli kulunut kaksi vuotta, mutta se meni yllättävän hyvin. Toisissa harjoituksissa olin laskemassa K10 mäen rinnettä kun minulta kysyttiin haluanko hypätä. Luulin sitä vitsiksi, koska ajattelin sen vievän viikkoja ennen hyppyä. Olin pakahtua utelialisuudesta minkälaista olisi todella hypätä. Muistan miten sydämeni meni kurkkuun kun istuin mäen päällä ja katsoin alas. Hetken epäröin, mutta sen jälkeen pakotin itseni alas. Olin alhalla niin nopeasti, etten edes huomannut, enka kaatunut. Seisoin mäen alla saamatta henkea hypyn jännityksestä ja ilosta. Silmäni kostuivat ilosta, vihdoin tein sen josta olin unelmoinut 4 vuotta, ja vielä tänäänkin se tuntuu uskomattomalta.
(Csak a magyart irtam en, angolra a baratnöm, a finnre a csalad forditotta le nekem. Mielött meg barki azt hinne hogy itt jatszom az agyam a nyelvtudasommal. :) )
|
